Jos kaksin on aina kauniimpaa, niin kysymys oikeastaan kuuluukin: kuinka kaunista se sitten on, kun kyseessä on kaksi mäyräkoiraa? Me ollaan Hertan kanssa siitä onnekkaassa asemassa, että aivan naapurissa asuu mäyräkoirakaveri, Tor. (Terkkuja muuten sinne ruudun toiselle puolelle - tiedän, että luette tätä kuitenkin!) ;)
Koirilla ilta koostui pääasiassa yhteisestä härväämisestä (näytti muuten väkisinkin siltä, kuin olisivat kaiken aikaa menossa yhdessä pahantekoon...), kanin haistelemisesta ja päättömästä riehumisesta. Erityisesti sohvalla oli aivan hirrrrmuisen kiva riekkua, kun sai samalla tönittyä ihmisiä milloin minnekin suuntaan ja aiheutettua tietenkin yleistä sekasortoa. Mutta toisaalta, jos koirilta kysytään, illan kohokohta taisi ehdottomasti olla nimeltään raakaluu - oli muuten Hertalle aivan uusi tuttavuus ja Nakkineiti kyllä tykkäsi, kovastikin! Nyt sitten makaillaan kotisohvalla lopen uupuneina, mutta ilmiselvästi onnellisena.
Ehkäpä needless to say, että osa kuvista on epätarkkoja - kaksi vallattomana viipottavaa nakkia ja kamera - mahdoton yhdistelmä!
Hei kaverrriii, odota!
Lahjojen laaduntarkkailija Hertta jatkoi raskasta urakointiaan tällä kertaa piparinpaiston virallisena valvojana.
Näin pidemmän tauon jälkeen asiaa tuntuu riittävän vähän liikaakin, joten ajastellaanpa tämä merkintä seuraavalle päivälle.
Imuroinnin ja yleisen kipeilyn - nielutulehduksen, jos tarkkoja ollaan - lisäksi ollaan Hertan kanssa jouluiltu. Ja mikä oikeastaan edes olisi sen jouluisempaa, kuin lahjojen paketointi? Herttakin osallistui - tietenkin. Ensin oltiin hyvin kiinnostuneita paketointimateriaaleista, sen jälkeen omittiin paketoitavat lahjat ja heti kun silmä vältti, yksi paketti koki pientä uudelleenmuotoilua. Toivottavasti lahjansaaja ei välitä muutamasta pikku hampaanjäljestä...
Ai yritätkö sä tehdä tälle jotain? La la la la laa en huomaa sua la la laa!
No mutta, mikäs se tuossa on?
Järjettömän ylivalottunut kuva, mutta kun oli yksinkertaisesti niin suloinen kaverikuva, ettei voinut olla jakamatta!
Meillä asuu mörkö. Suurimman osan ajasta se on visusti piilossa kaapissa - mutta välillä ne pahimmatkin luurangot täytyy penkoa esille ja tietysti kohdatakin. Tänään on ollut juuri se päivä.
Aivan - mikään ei ole enää ennallaan. Mamma kaivoi sen kauhean kapineen kaapinperukoilta ja kehtasipa se vielä alkaa käyttääkin sitä! Suorastaan anteeksiantamatonta.
Hertta ei ole koskaan pienen elämänsä aikana tykännyt imurista. Ei, vaikka mitä on tullut kokeiltua - oli kyseessä sitten hieman hiljaisempi tai kovaäänisempi tapaus, minkä näköinen tai kokoinen vain. Imuri on ehdoton 'no no', olivat itse olosuhteet sitten millaiset tahansa. Mikäli käy niinkin hyvä tuuri, että meitä on kotona kaksi tämän välttämättömän pahan siivousoperaation tapahtuessa, homma on ihan okei. Hertta katselee kainalosta, kuinka korviariipivää ääntä pitävä kapine tekee hieman puhtaampaa jälkeä, mutta autapa armias jos kotona on yksin koiran kanssa imuroidessa!
Manalan portit aukeavat, demonit laskeutuvat maanpinnalle, pientä koiraraasua kidutetaan elävältä. Näin ainakin Hertan mielestä.
Ohessa todistusaineistoa tämän päivän operoinnista. Kaikkein hurjimmat välikohtaukset jäivät pois - tässä Hertta siis vain uhittelee imurille, sillä ihan täyttä actionia ei ole käynnissä. Mutta vartoos kun sitä imuria aivan oikeasti sitten käytetään! Tänään on roikuttu hampailla kiinni suulakkeessa, onnistuttu änkemään kieli ja kuono imuriin ja juuri äsken Hertta yritti selvästi tehdä pieniä sovinnon elkeitä lattialla edelleen itsepäisesti lojuvan imurin kanssa.
Odotan innolla sitä hetkeä, kun päästään siirtymään pahaäänisestä imurista kivasti kieppuvaan ja ehdottomasti leikinhaluiseen moppiin!
